Henna Ihalainen

Vähemmän digiä, enemmän oikeita kohtaamisia

Back to basics

Torstaina 02.01.2020

Uusi vuosi, uudet kujeet 2020

Hei rakas päiväkirja,

Tämä on ensimmäinen kirjoitukseni, vuoden toisena päivänä, tulevan uuden elämän ensimmäisistä haaveista ja ajatuksista. Olkoon tuleva vuosi minulle armollisempi, kuin mitä edellinen vuosi oli.

Tänään voin mainita julkisesti, että olen lopen uupunut someen ja ikuiseen online-maailmaan. Olen saanut usein kavereiltani moitteita vastausviiveestäni eri kanavissa tuleviin viesteihin. Ja pakko myöntää – en aio edes yrittää parantaa tätä. En kerta kaikkiaan ole aina tavoiteltavissa ja sassi. 

Eikä ainoastaan aina saatavilla oleminen saa mieltäni mustaksi. Koko vuoden 2019 kyseenalaistin koko sosiaalisen kanssakäymisen digitaalisissa kanavissa, mutta sinnittelin töiden takia ja jatkoin somen käyttämistä. Karsin sieltä jo keväällä muutamia kanavia, joista en välittänyt ja vähensin ajanviettoa somessa muutenkin. Facebookista lähti melkein kaikki ryhmät eroon tai seuraamisen lopettamiseen, kaikki oikean elämän kaverit lähtivät kavereista ja viimeisimmän päivityksen olen tehnyt vappuna. Poistin myös aika paljon vanhaa sisältöä kuten postauksia ja kuvia, mutta jätin osan niille vähäisille jäljellä oleville Facebook-kavereille ihasteltaviksi. Eli parille työkaverille ja sukulaiselle.

Viimeinen sysäys tapahtui kuitenkin loppusyksystä, kun minulla oli kaksi reissuviikonloppua pikkujouluaikaan melkein peräjälkeen. Näinä parina viikonloppuna lähdin jo hyvissä ajoin perjantaina viettämäään aikaa ystävieni kanssa, paikkoihin, jonne en ottanut koko tietokonetta mukaan. Pelattiin kavereiden kanssa lautapelejä, ryypättiin oikein huolella, naurettiin, laulettiin, riekuttiin ja podettiin krapulaa yhdessä. Palasin kotiin vasta sunnuntai-iltana, jolloin aloin jo kauhulla odottamaan tulevaa maanantaita ja pakollista tietokoneella roikkumista.

Rakastin noita viikonloppuja, kun minulla oli oikeita kohtaamisia. Sain käyttää aikaa oikeasti tärkeisiin asioihin, enkä mihinkään lillukanvarsiin.

,,, Jukka Hakala kirjoitti mielestäni osuvasti vuonna 2018, miten jotkut markkinoijat ja viestijät jopa itse pitävät työtään täysin merkityksettömänä ja heidän mielestään maailmasta voisi tulla parempi paikka, jos heidän työroolinsa lakkautettaisiin.

Näin kävi myös minulle. On häpeällistä, että työni on luukuttaa yhdentekeviä somepäivityksiä eetteriin samalla, kun vanhukset kärsivät yksinäisyydessään jossain vanhoissa mummonmökeissä keskellä metsää. Tai myydä jotain tyhjäntärkeää pilvipalvelua, kun Itä-Suomen pojat ovat nähneet naisen viimeksi, kun äiti kävi kylässä. Tai rakentaa jotain verkkopalvelua, jollaisia on jo kymmenen ihan samanlaista, kun työtön ja eronnut keski-ikäinen mies ryyppää itsesäälissä jossain pääkaupunkiseutulähiön itsemurhayksiössä. Vittu, mikä minua vaivaa!

Näen ympärilläni jatkuvasti ihmisiä, jotka kärsivät sosiaalisten kanssakäymisten puutteista. Siis ihan jatkuvasti. Toisinaan tuntuu, että lähipiiristäni ei paljon muita löydykkään. En siedä tilannetta enää, vaan lopetan voivottelun ja lähden tekemään itse asialle jotain. Tartun härkää sarvista, pimpotan ovikelloon, pyydän saanko tulla sisälle ja menen juttelemaan. Ihan mistä vaan. Eikä haittaa vaikkei kohdattu henkilö itse niin keksisi mitään puhuttavaa, kyllä minunkin takataskusta löytyy puheenaiheita ihan laidasta laitaan.

,,, Uuden elämäni pari ensimmäistä päivää on lähteneet käyntiin vähän haparoiden, mutta kyllä tämä tästä. En nimittäin aio tästä eteenpäin mittaroida yhtään mitään. Se minua vasta ärsyttääkin. Kaiken mahdollisen ja mahdottoman mittarointi, aina ja joka paikassa.

Jos ihan rehellisiä ollaan, tai miksei oltaisi, niin olen periaattessa neulonut villasukkia koko nämä kaksi vuoden ensimmäistä päivää. Sukkientekoviihteenä on pyörinyt vanhat Jenkkien Selviytyjien tuotantokaudet, joita olen välillä kelannut vähän eteenpäin innoissani. Sukkaa on syntynyt ja kohta on kaksi uutta paria valmiina lähtemään uudelle omistajalle. Ajattelin tehdä tässä kevään aikana verkkokaupan myös itselleni, jonne laitan villasukat myyntiin. En aio sitä mitenkään ihmeemmin markkinoida, sillä sukat eivät vanhennu täällä kotonanikaan. Kyllä niille varmasti käyttöä löydetään myöhemminkin, vaikka joskus vuosien päästä hyväntekeväisyytenä jonkun tarvitsevan jaloista.

Ensi viikolla aloitan uuden osa-aikatyöni, josta olen valtavan innoissani! Olen jo opetellut kovaa vauhtia pääkaupunkiseudun karttaa, jotta voisin toimia mahdollisimman ammattimaisesti taksikuskina jo ihan alusta alkaen. Alussa on aina niin paljon muutakin haparointia, että olisi hienoa, jos edes yksi uuden työn osa-alue sujuisi jo mukavasti etukäteen.

Tästä tulee kiva vuosi.