Henna Ihalainen

Vähemmän digiä, enemmän oikeita kohtaamisia

Back to basics

Sunnuntaina 11.01.2020

Kuinka voisin auttaa yksinäisiä miehiä?

Hei rakas päiväkirja,

Olen viime syksystä lähtien kiinnittänyt mediassa huomiota tilastoihin, uutisiin ja kertomuksiin miesten piinaavasta yksinäisyydestä. Ja koska olen kiinnittänyt uutisiin varsinaisesti huomiota, olen huomannut niitä olevan varsin paljon. Vähän sama asia, kun hankit uuden (tai edes itsellesi uuden) auton ja huomaat niitä tulevan jatkuvasti liikenteessä vastaan. Sitä näet, mitä haluat nähdä ja mihin kiinnität huomiota.

Joka tapauksessa, tilastot, uutiset ja tarinat toistavat usein samaa kaavaa. Eli Suomen maakunnat tyhjenevät nuorista lisääntymiskykyisistä ihmisistä – etenkin naisista. Maakuntiin on kuitenkin jäänyt esimerkiksi pientilallisia ja ammattikouluasteen duunarityötä tekeviä nuoria miehiä. Nämä maakuntiin jääneet miehet uhkaavat jäädä tahtomattaan yksin ja perheettömiksi, sillä kumppania ei ole näköpiirissä, jonka kanssa voisi perustaa perheen.

Miksi tämä järkyttää minua niin paljon? Siksi, että osaan nimetä tältä istumalta ainakin kymmenen vanhaa kaveria, jotka osuvat tähän kategoriaan. Vanhoja mopokavereitani, usein aika kilttejä ja hiljaisia poikia, jotka saattavat asua vielä vanhempien luona, tekevät toisinaan jotain pätkätöitä duunarina eikä heillä ole ainakaan julkisesti ollut koskaan minkäänlaista parisuhdekumppania.

Enkä tarkoita, että sellaista pitäisi ollakaan! Jokainen saa elää vanhempien luona vaikka hautaan asti, jos se on mielekästä itselle sekä vanhemmille. Kyse on siitä, että ainakin osa on vain joutunut siihen tilanteeseen, eivätkä he pääse siitä pois. Olen jutellut aiheesta paljon yhden kategoriaan sopivan ystäväni kanssa ja hän on avoimesti kertonut, miten välillä harmittaa katsella niitä kavereita, jotka ovat edenneet elämässä nopeaa tahtia, sellaisia kavereita, joilla on pitkät ja vakaat parisuhteet, omakotitalot, kivat vakityöt, varaa tehdä kivoja juttuja ja ehkä oma perhe.

,,, Olen vakaasti sitä mieltä, että mielekkään työn löytäminen on ensimmäinen askel kohti hyvän itsetunnon saavuttamista. Sellainen työ, jossa saa onnistumisen tunteita, ruokkii väkisinkin ajatusta siitä, että olen arvokas ja taitava ihminen. Samalla voi tienata oman elantonsa ja hankkia myös muita mieleisiä asioita, joita saa rahalla. Ja hyvää itsetuntoa tarvitaan myös pariutumiseen.

Kävin kotikaupungissani baarissa viime syksynä ja näin siellä vanhoja kavereitani, joista yksi on potentiaalinen riskiryhmään kuuluva henkilö. Kävin uudestaan baarissa parin kuukauden päästä jouluaattona, jolloin näin tämän henkilön yksin baaripöydässä tuopin kanssa. Pyysin hänet meidän pöytään istumaan ja juttelin hänen kanssaan niitä näitä. Seuraavana päivänä olin itse kuskina, enkä lähtenyt baariin. Jouluaattoinen seurueeni meni kuitenkin baariin myös joulupäivänä ja kertoi nähneensä tämän nuoren miehen taas yksin baarissa tuoppi edessään. Tämä henkilö oli tullut näiden ystävieni pöytään kyllä myöhemmin istumaan, ei juuri puhunut mitään, mutta uskalsi liittyä melko tuntemattomien ihmisten seuraan.

Tässä on mielestäni vakavia merkkejä riskiryhmään kuulumisesta. En voinut auttaa itseäni pohtimasta, olenko  nähnyt hänet vain sattumalta joka kerta yksin baarissa, vai käykö hän useinkin yksin tuopin kanssa baaripöydässä notkumassa? Hän ei siis ollut mitenkään örvellyskännissä, vaan istui skarpisti ja katsoi muiden menoa. En ole häntä juurikaan nähnyt mopoiän jälkeen ja silloinkin vain yhteisten kavereiden kautta. Kavereita hänellä kyllä oli ainakin silloin ja varmasti samoja kavereita on yhä. Tosin ainakin meidän yhteinen kaveri, jonka kautta olemme olleet mopoiässä tekemisissä, on ollut jo pitkään parisuhteessa ja tekee pitkää päivää vakityössään.

Luin vähän aikaa sitten ajatuksen siitä, että osa syrjäytyneistä nuorista ei koskaan oikein omannutkaan oikeita kavereita. Se ujojen ja hiljaisten porukka yläasteen pimeimmässä nurkassa ei ehkä ollutkaan hiljaisten poikien kaveriporukka, vaan ylijäämistö. Yksinäisten ihmisten porukka, jotka olivat samassa ringissä vain näön vuoksi. Ringissä seisominen näyttäisi siltä, että he ovat kavereita keskenään, vaikkei oikeasti olekkaan. En ole koskaan osannut ajatella asiaa näin, mutta se käy kyllä järkeen. Tunnistan heti tämän ryhmän omalta yläasteeltani. En koskaan nähnyt heidän puhuvan keskenään, seisoivat vain hiljaa ja katselivat muita.

,,, Vuonna 2020 aion viettää enemmän aikaa näiden nuorten miesten kanssa, jotka saattavat kuulua riskiryhmään. Koitan selvittää, voinko tehdä jotain heidän hyväkseen. Voinko luoda heihin uskoa ja antaa heille itsevarmuutta kertomalla heille heidän hyvistä puolistaan? Ehkä joku heistä saattaa vaikka pelätä naisia ja on saanut kurjia vastauksia lähestymisyrityksiin, jolloin tuntevat itsensä rumiksi ja huonoiksi. Voisinko olla avuksi tällaisessa tilanteessa?

Takataskustani löytyy julmettoman paljon tarinoita, joissa olen yrittänyt tehdä jotain, mutta olen epäonnistunut kurjasti. On epäonnistuneita ja lopetettuja koulutuksia, minulle epäsovivia työpaikkoja, surkeita sattumuksia sosiaalisissa kanssakäymisissä, aivan penkin alle menneitä parisuhteita, päihteitä, lukuisia muuttoja ja pari uudelleen aloittamista sekä erilaisia muita mälsiä kommelluksia. Enkä peittele näitä yhtään, vaan olen kaiken kanssa ihan sinut ja olenkin näistä aina avoimesti kertonut kaikille vastaantuleville. Minulla on asiat kuitenkin varsin hyvin kaikkien niiden epäonnistumisien jälkeen ja olen ajatellut, että joku epäonnistumista pelkäävä voisi saada rohkeutta edes yrittää, kun kuulee minunkin elämän jatkuneen kaikenlaisista vastoinkäymisistä huolimatta.

En vielä tiedä, onko tarinointini tuottanut tulosta. Enkä välttämättä koskaan saakkaan tietää. Yleensä minusta on kiva mitata tekemieni asioiden onnistumista, myös markkinointityöstäni johtuen, mutta kaikkea ei tarvitse mitata eikä tietää. Sillä ei ole mitään väliä, vaan sillä on, että kukaan ei syrjäydy vasten tahtoaan. Ja olen valmis venymään melkoisiin suorituksiin tämän estämiseksi. Yksikin syrjäytymiseltä pelastettu tai eteenpäin jeesattu on wörtti.

Ehkä samaisesta syystä olen tällä hetkellä erittäin vieraantunut kaupallisesta ja kilpailullisesta maailmasta. Koen vaikeaksi markkinoida luksusviihdykkeitä ihmisille, joilla on jo kaikkea, kun näen jatkuvasti toivonsa menettäneitä nuoria ihmisiä, jotka eivät ole päässeet mitenkään kiinni elantonsa ansaitsemiseen ja sosiaalisiin suhteisiin.

Mitä itse tekisin, jos olisin syrjäytymisriskiryhmään kuuluva nuori ja kokisin elämäni onnettomaksi? Marssisin lähimpään Ohjaamoon. Kun olen itse lopettanut koulut kesken 15-vuotiaana, nuorisoetsivä on ollut minuun yhteydessä ja ohjannut minut väliaikaiseen työkokeiluun siksi aikaa, kun odotan seuraavan yhteishaun tuloksia. En koskaan ollut syrjäytymisriskissä, mutta koin silti nuorisoetsivän lähestymisen valtavan hienona ja avuliaana koppina. Vaikka seuraavat suunnitelmani olivatkin jo selvillä, tiesin, että yhteiskunnan palveluista paljon tietävä aikuinen olisi koko saatavilla, jos suunnitelmani ottaisivatkin takapakkia.

Pari linkkiä aiheesta kertoviin juttuihin: